Liikuskelin kaikessa rauhassa pitkin Internetiä ja varsinkin Blogistaniaa eilisiltana, kun ulkoa alkoi kuulua musiikkia. Riensin tietysti heti parvekkeelle (vaikken olekaan utelias naapuri, heh-heh), enkä meinannut uskoa silmiäni, sillä trubaduurithan siellä soittelivat kitaraa ja lauloivat lähinaapurin ikkunan alla.
Siis trubaduurit! Ja trubaduurivaatteissa!
Tällaisia asioita en varmasti kovin monasti tule parvekkeeltani näkemään, joten syöksyin heti kameraani kohti - ja, voi peijooni: sen ainoan kerran elämässäni, kun trubaduurit ovat (melkein) parvekkeeni alla, kamerastani on patterit loppu!
Löysin kyllä varakamerani, mutta eihän sillä mitään kuvia iltamyöhällä saa. Pari pientä videopätkää, ja nekin niin pimeitä, ettei niistä edes näe, onko kadulla nuorisojengi vai katujen puhtaanapidon vuositarkastus.
Täytyy siis vain yrittää nauhoittaa tuo tilanne ja se musiikki hataraan mieleensä muiden muistojen joukkoon.
Soittajia oli kolme tai neljä ja paikalla oli tusinakunta muuta väkeä. Muut tanssivat ja taputtivat musiikin tahdissa käsiään, kun pojat lauloivat yhtä lempilauluistani (joka muuten on meksikolainen): “Ese lunar que tienes, cielito lindo, junto a la boca. No se lo des a nadie, cielito lindo, que a mí me toca. ¡Ay, ay, ay, ay! Cantáis no lloréis…”
Kun tuo noin puolituntinen esitys loppui (se oli ilmeisesti syntymäpäiväyllätys jollekin, sillä he lauloivat myös onnittelulaulun), alakerrassani asuvat latinot intoutuivat laulamaan kovaan ääneen. Sekin oli ihan mukava ja spontaani “konsertti”.
Miksi minulle ei koskaan Suomessa tapahtunut mitään tällaista? En kuullut koskaan yhdenkään naapurini laulavan, saati että he olisivat tanssineet kadulla. - Yritin kerran itse laulaa suihkussa, mutta se loppui lyhyeen, kun yläkerran isäntä alkoi koputtaa lattiaan jollakin tylpällä esineellä ja huusi kyllästyneellä äänellä: “Ja alakerran akka turpa kiinni!”
Raapusteli: Kafkakoski
Kategoriat:
Barcelona ja Espanja
Suomi vs. Espanja
Arjen iloja
